Jasmi

Jasmi oli spanieli/labradorin sukuinen monirotuinen karvakuono.
Jasmi oli minun ensimmäinen oma koira, joka oli myös tärkein ja rakkain koiraystävä, mikä minulla on ollut. Sen elämä oli pitkä ja mielenkiintoinen.
Jasmi kulki joka paikkaan mukana, olipa se minulla monesti mukana koulussa ja töissäkin.
Jasmi oli kaikkien hymyilevä maskotti, koira josta kaikki pitivät, myös ne, ei niin koiraystävät. Se oli rauhallinen ja lempeä, vaikkakin hieman kieron luonteensa omaava. Nurkan takaa karkuun lähdettiin muutamia kertoja…
Jasmi kävi myös jänisjahdissa, seuranaan Viiru ajokoira.
Pentujakin Jasmi sai aikaiseksi, kylläkin vahinkoja kaikki ;O)
Ikää kertyessä kuulo huononi, mutta viittomakieli toimi meidän välillä.
Jasmi lähti jopa karkuteille, paria viikkoa ennen sen lopullista poislähtöä tästä elämästä.
Se kerkesi täyttää hulppeat 18 vuotta. Jasmi kuoli niin ikään vanhuuteen ja eläinlääkärillä työskennellessäni, Jasmia tutkiessani munuaisarvot todettiin korkeiksi, eikä enää hirveänä ollut tehtävissä… Jasmi oli silti loppuun asti hyvin jaloillaan ja ihmeenkin pirteä, kunnes ruoka ei enää maistunut eikä lääkekään mennyt suusta alas. Jasmi päätti nukahtaa pois vähin äänin helmikuun aurinkoisena aamuna…

Nämä kaksi tyttökissaa kokivat saman kohtalon, kumpikin jäi julman junan alle...

Peppi tuli meille n. kolme vuotta sitten eläinsuojeluyhdistykseltä, Peppi oli avoin, iloinen ja leikkisä, niin kuin vain voi kissanpentu olla. Peppi ehdittiin steriloida ja muutenkin se oli terve kissa. Ensin ajateltiin, että se jäisi sisäkissaksi, mutta eihän sitä raaskinut olla ulos päästämättä, kun se niin kovasti tahtoi ja Takku kissan kanssa pihapiirissä leikki ja hiiriä pyydysti, kunnes yhtenä iltana Peppiä ei kuulunut eikä näkynyt. Ajateltiin, että kyllä se vielä palaa, niin kesyhän se oli.
Pepin katoamisiltana oli satanut lunta, jälkiä oli mahdoton seurata. Viikko vieräht, eikä kissaa kuulun kotiin. Pahin painajainen toteutui lähtiessäni autolla käymään asioilla ja ylitin junanradan, joka sijaitsee aivan talomme läheisyydessä. Katselin joka päivä radalle, josko kissaa näkyisi, mitä en toivonut, mutta silloin kiinnitin huomion lintuihin, jotka parveilivat radalla ja olihan se pakko mennä tarkistamaan asia, ettei vaan... Peppihän se oli ja pienet korvanpäät näkyivät lumen seassa keskellä rataa! Se oli ilmeisesti pyörähtänyt junan alla ja Pepin elämä loppunut saman tien…
Itkuhan siinä tuli… Peppi tuhkattiin ja se lepää nyt kirjahyllyssä pienessä puu uurnassa, sen valokuvan vieressä.

Tiuku haettiin myös eläinsuojeluyhdistykseltä ja se oli todella arka aluksi. Se kyyhötti pitkiä aikoja kirjahyllyn takana, kunnes muutamien viikkojen aikana se alkoi antautua ja antoi periksi, kunnes uskaltautui ulos kuorestaan. Tiuku oli ennen aikojaan emonsa menettänyt tyttökissanpentu ja alikehittynyt, laiha ja todella pienikokoinen. Tiukusta kehkeytyi todella mukava ja leikkisä kissa ja se monesti hiiviskeli koirien luo keskellä yötä ja säikytteli niitä. Laihasta kissasta tuli hyvinvoiva ja pieni riiviömäinen normaali kissa…Se myös vahvistui steriloinnin jälkeen ja ruokakin rupesi maistumaan paremmin. Hyvää ja huoletonta elämää Tiuku sai viettää liian vähän aikaa ja sama kohtalo kävi toteen, kuin Pepillä! Kesä 2007 oli Tiukun viimeinen, kun naapurin lapset olivat olleet kalassa viereisellä joella, jonka yli ratasilta menee ja nähneet pienen kissan ruumiin makaavan radalla! Pepin kohtalo kävi toteen ja Tiuku makaa nyt Jasmi koiran vierellä.

Juli oli kuollessaan melkein 15 vuotias. Tämä isokorvainen "pystykorva" peri hienon luonteensa Jasmi mummoltaan, eli Juli syntyi naapuriin vahinko pentuna Jasmin lapselle. Naapurissa asusteleva puhdasrotuinen pystykorva taisi käydä kylässä, eli ulkonäöllisesti Juli muistutti suomenpystykorvaa. Mielestäni kyllä paremman näköinen, kuin puhdas pystykorva ;O)
Julin elämä oli myös pitkä ja vaiherikas, niin kuin mummonsa. Juli teki myös yhden vahinkopentueen elämänsä aikana ja ainut jälkeläinen on vielä elossa. Julilla oli pystykorvan hajuaisti, se haistoi lenkillä kaikki hiirenpesät ja löysi kyllä kaikki muutkin mönkijätt…
Juli oli muutoin terve , ainut sen sairaus oli kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta se oli hoidettavissa lääkkeillä, eikä se sen elämää häirinnyt. Vuosi takaperin Julilta leikattiin jalasta kasvain, joka ei onneksi ollut patologin lausunnon mukaan leviävä, ainut vaan että se saattoi kasvaa jalkaan uudestaan. Käytin Julia alkuvuodesta terveystarkastuksessa, mitään hälyttävää ei löydetty, se oli sillä hetkellä ikäisekseen hyvässä kunnossa. Lähiaikoina näin Julin ilmeestä, että nyt viimeistään siitä on tullut vanha ja kävi mielessä että ei taida "Julle" enää kauaa jaksaa… Ei mennyt kauan tästä ajatuksesta, kun Juli lakkasi syömästä, eikä se jaksanut enää omin jaloin nousta lähteäkseen eläinlääkäriin. se piti kantaa pärekopassa klinikalle, jossa jo tuttu Julia hoitanut eläinlääkäri odottikin. Juli oli viimeisillä voimillaan haistellut vieressä olevaa koiraa ja väsynyt pää oli painunut kopan reunaa vasten ja Juli oli nukahtanut ikiuneen. Taisi päättää vanhus, että parempi lähteä itse… Juli kävi vielä edellisenä päivänä ennen kuolemaansa naapurin tyttöjen kanssa lenkillä, viimeisellä lenkillä… Juli eli hyvän elämän vanhempieni luona…